Tästä onkin hyvä aloittaa blogini toinen kirjoitus! Hauskaa lähteä avamaan elämäni paskimpia hetkiä, koska hei, miksi ei.
Mitä tulee ensimmäiseksi mieleen ihmisestä jolla on alkoholiriippuvuus? Perus stereotypiat ainakin itsellä valitettavasti. Alkoholistit, denat ja kaikki ostarin haisevat spurgut jolle nyrpistellään nokkaa, ajattelematta lainkaan pintaa syvemmälle. Kaikki jotka ovat edes hieman tietoisia siitä miten maailma pyörii, tiedostavat, että riippuvuudet eivät välttämättä paljasta itseään pintapuolisesti. Itse en "alkkis" stereotypialta todellakaan näyttänyt. En näytä edelleenkään. Koska hei, sehän on ihan normaalia, että parikymppinen käy baarissa. Sehän on ihan okei jos viikonloppu välillä venähtää pitkäksi tai jos aamun aloittaa tasurilla. Kaikki nuorethan vain haluavat vähän irrotella. Se on ihan normaalia juoda päivittäin vähintään sen yhden. Sehän on normaalia viihtyä mielummin kännissä kuin selvinpäin. Noh, se ei sitten pidemmän päälle ollutkaan normaalia. Kavereiden tai vanhempien huolestuminen ei hetkauttanut. Ei edes oman hengen vaarantaminen kiinnostanut. Ja niitä kertoja muuten on ollut monta.
Jos aloittaisin tämän nyt ihan alusta. Join ihan ensimmäisen kerran alkoholia kun olin 13-vuotias. Ei mitään ihmeempiä, teinien siideripissistelyä lähinnä. Silloin kokemus oli lähinnä jännittävä ja hihiteltiin paljon, juotiin varmaan peräti yhdet siiderit mieheen. Ei sitä silloin nuorena ajatellut mitenkään pahana asiana, tietty nyt vanhempana ajattelen, että olisi voinut jättää ottamatta. Seuraavat kerrat tapahtuivat silloin tällöin kun olin 14-vuotias. Edelleen siideripissistelyä, eikä koskaan tapahtunut mitään vaarallista. Sitten voidaankin hypätä siihen milloin kaikki alkoivat mennä suoraan sanottuna päin vittua. Oli syksy ja minulla oli äitini kanssa jokin typerä teini riita käynnissä. En suoraan sanottuna muista, mutta jostain syystä olin kiukustunut ja päätin vetää kännit. Elämäni ensimmäiset kunnon viina kännit. Hyviä "kavereita" kun omistin, sain kun sainkin nopeasti pari pulloa viinaa kätösiini ja vieläpä ryyppyseuraa. Ilta alkoi hihitellen ja putkittaen tätä elämän eliksiiriä, joka nopeasti kihahti pieniin teiniaivoihimme. Olimme kaverini kämpällä ja muistikuvia minulla ei sitten sieltä olekaan. Ensimmäinen havahtuminen tapahtui kaverini suihkussa. Siellä pärskin teini itseni takaisin tolkkuihin hämmentyneenä ja huonovointisena. Suihku oli päällä ja minä lattiakaivon yllä. "Kaverini" olivat jättäneet minut yksinään suihkuun sammuneena ja lähteneet kotibileisiin. Kompuroin kotiin ylläni ensimmäiset vaatteet mitkä löysin. On varmasti sanomattakin selvää, että kotonani oli täysi helvetti päällä kun astuin sisään. Sen enempää yksityiskohtiin siitä en mene toistaiseksi. En kuitenkaan lopettanut juomista. En nähnyt tässä tapahtuneessa mitään pahaa.
Seuraavaksi voidaankin hypätä 15-vuotiaaseen Paska Purkkiin. Söin tuolloin masennuslääkkeitä ja join suhteellisen rajusti ikääni nähden (menen mielenterveyteeni tarkemmin toisessa postauksessa). Minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Olin aggressiivinen ja arvaamaton. Saatoin käydä käsiksi ihmisiin ilman hyvää syytä. Halusin kuolla. Yritin kuolla. 16-vuotias Paska Purkki pyöri sairaalan lattialla kännissä ranteet auki. Tämän takia ansaitsin pikaloman suljetulle osastolle. Osasto säikäytti minut hetkeksi kunnolliselle tielle, mutta luisuin takaisin vanhaan käytösmalliini aika äkkiä, sillä en saanut kunnollista apua. Varastin ja valehtelin. 17-vuotias Paska Purkki yritti parhaansa mukaan olla kunnon ihminen, mutta epäonnistui siinä suurenmoisesti. Kukaan. Ei. Auttanut. Huusin apua käytökselläni, mutta kukaan ei kuullut. Aikamoisen hullun maineen olin tähän mennessä kerennyt jo haalia. En edes muista mitä kaikkea olen tehnyt, enkä haluakaan muistaa.
18-vuotiaana päästin helvetin irti. Join kaksi kuukautta putkeen tuhlaten kaikki rahani. Minun oli pakko rauhottua. Ei sillä että olisin halunnut, minulta vain loppuivat rahat kesken. Hankin töitä samalla kun kirjoitin itseni ulos lukiosta (kyllä tällainen alkoholiriippuvainen hullukin siihen pystyy, jos vain haluaa ja keskittyy). Ajauduin huonoihin piireihin ja jouduin todella typeriin ongelmiin. Yritin taas vaihteeksi yli kahden promillen humalassa päättää elämäni. Epäonnistuin (tietenkin) ja sain vihdoinkin apua. Sain vihdoin diagnoosin sille mikä minulla oli, mutta en saanut apua alkoholin käyttööni. En saanut siihen apua, koska en kertonut siitä. Vähättelin ja valehtelin aina siitä paljonko join. En halunnut kertoa, koska en ajatellut sen olevan iso asia. Valehtelin kaikista eniten itselleni. Yhteen vuoteen mahtui paljon tappelua, draamaa, pettämistä ja eroja. Kaikkia näitä tapahtumia hallinnoi alkoholi.
19-vuotiaana yritin saada elämääni takaisin raiteilleen. Tapaturman takia jouduin olemaan juomatta alkoholia kuukauden ajan antabusreaktion takia. Tässä ajassa ehdin korjata elämäni hieman parempaan suuntaan. Tipuin kuitenkin hiljalleen takaisin samaan juomisen kierteeseen, joka pysähtyi tosin aika äkillisesti 20-vuotiaana. Mainittakoon tässä, että olin edelleen töissä käyvä ihminen tämän koko ajanjakson ajan. Menin pari kertaa humalassa töihin. Darrassa menin lukemattomia kertoja. Niin tosiaan se mikä minut pysäytti oli burn out. Join itseni jäätävään humalaan ja viilsin ranteet auki pahemmin kuin koskaan ennen. Tämän jälkeen vaivuin masennukseen ja jouduin kolmeksi kuukaudeksi sairauslomalle jonka jälkeen irtisanouduin. Sain paljon apua, enemmän kuin koskaan ennen.
Ratkesin monesti, mutta olin selväpäisempi kuin koskaan ennen. Kunnes vahingoitin itseäni niin ällöttävällä tavalla etten oikein päässyt siitä yli. En ole vieläkään päässyt. Sen jälkeen elämäni meni taas sirpaleiksi. Erosin. Join. Tulin raskaaksi. Tein abortin. Join entistä rajummin ja sain enemmän muistikatkoksia kuin koskaan. Ahdistavinta oli herätä yksinään kotoa tietämättä miten sinne oli päätynyt. Keräsin itseäni kokoon, mutta join piilossa paljon. Sain työharjoittelu paikan ja palasin yhteen tukipilarini kanssa. Jatkoin piilossa juomista kunnes terveyteni antoi periksi. Silloin vasta tajusin olevani riippuvainen.
Olen vasta 21-vuotias. Olen ollut yli kaksi kuukautta nyt juomatta ja valehtelisin jos väittäisin olevani onnellinen. Ikävöin alkoholia melkeinpä päivittäin. Ikävöin humalaa ja hyvää viiniä ruuan kanssa. En kuitenkaan ikävöi sitä ihmistä kuka olin. En ikävöi sitä ilkeää, valehtelevaa, ärsyttävää tolloa. En ikävöi sitä kuka olin, mutta en ole myöskään varma kuka olen nyt. Minun on vaikea ymmärtää miten pahasti olen riippuvainen ja miten pahasti se tuhoaa elämääni (mt-ongelmien lisäksi). Näen ja käsitän selkeämmin ongelmani nyt, mutta oireilen edelleen päivittäin mielenterveyteni takia. Eniten ahdistaa etten voi hukuttaa ongelmiani alkoholilla, sillä niillä pirulaisilla on pelastusliivit. Pitää yhtäkkiä kohdata oma itsensä sellaisena kun on ja hyväksyä se. Itseinho ja katumus ovat päivittäisiä tunnetiloja. Ei auta muu kuin selvitä ja hyväksyä tosiasiat. En voi muuttaa menneisyyttäni, mutta voin vaikuttaa tulevaani.
Tämä teksti saattaa vaikuttaa hieman sekavalta, sillä minulla on niin paljon kerrottavaa, mutta niin vähän tilaa. Myös keskittymisvaikeuteni hankaloittaa tätä hieman. Pointtini ympäripyöreästi tässä kirjoituksessa oli se, että alkoholi määräsi elämääni seitsemän vuoden ajan. En tuo sitä välttämättä tekstissä niin selkeästi esille, sillä se oli arkipäiväistä minulle. Alkoholi ja aivojen tuhoaminen. Tupakkaa ja teinilovee. Jokatapauksessa tästä kirjoittaminen on jollain tavalla vapauttavaa, jollain tavalla ahdistavaa. Ehkä olen nyt askeleen lähempänä parannusta. Ehkä en. Ken tietää.
